Lähdettiin tänään äitin kanssa jahtaamaan sitä viimeistä nollaa ykkösluokasta. Kisat oli tuolla Herwoodissa, eli aika lähellä. Oon joskus ennenkin ollut siellä. Siis silloin meidän ekoissa kisoissa puoltoista kuukautta sitten. Sillon ei tullut nollia ei, ja vähän jännäksi veti tänäänkin.

Eka rata meillä meni vähän plörinäksi, saatiin 15 virhepistettä. Se lähtö oli jo vähän sellanen, että mä en meinannut oikein housuissani pysyä. Kiljuin muutaman ekan esteen verran, enkä oikein pystynyt kuunteleen äitiä siinä samalla. Sit kun se kolmas este oli puomi, ja näin sieltä neljännen, eli ihanaisen pussin eli umpitunnelin, niin en muistanut yhtään mennä puomia loppuun asti. No, äiti karjui ja komensi ja sain mä vähän keräiltyä itteeni. Otin siinä kyllä yhen kiellonkin kun en mä oikein tiedä mihin se äiti mua yritti ohjata. Kepit meni hienosti, putki sen jälkeen, ja siitä otin hyvän suunnan A:lle. Joku vaan oli pistänyt siihen matkalle sellasen pöydän, johon olis muka pitänyt pysähtyäkin, ja se tuli kyllä pikku yllätyksenä. Hyppäsin siis siitä yli, mutta palasin siihen ja odotin sen 5 sekkaa. Loppurata menikin sit ihan hienosti, siinä oli rengas ja keinu ja muuta.

Toka rata oli vähän enemmän sellanen venkurampi, mikä ehkä sopii meille vähän paremmin kun sellaset suorat radat missä tulee helposti kiihdyttyä vähän liiaksi. Äitiä kyllä jännitti ihan hirveesti kun se eka rata oli mitä oli, ja sit kun tällä toisellakin radalla oli kaikki mahdolliset kontaktiesteet ja sit vielä se pöytä. Ja sit se vielä päätti ottaa riskillä kepitkin vaikeemmalta puolelta. Mä kuitenkin olin saanut itteni koottua ja maltoin keskittyä ihan hyvin. Siispä me lähdettiin radalle ihan rauhallisina ja keskittyneinä. Ja se tepsi! Tehtiin nollatulos, aika jotain 13 sekkaa (?) alle ihanneajan, ja voitettiin mediykköset!! HUIKEE FIILIS!! Äiti sano että sitten kun kolmanneks vikana ollut puomi oli mennyt hienosti, niin se oli vielä jännittänyt jopa pituutta ja viimestä hyppyä, että jos tiputankin riman tai meen ohi. Jännitys säilyi siis viimeseen senttiin saakka. Maalissa me kuultiin kun kaikki ihanat ihmiset taputti meille ja me oltiin hirmu onnellisia. Mun teki hirveesti mieli pussailla äitiä kun mä tiesin että se oli musta ylpee ja mäkin olin siitä. Huh, olipa kyllä melkosta.

Palkintojakin sillä siis tuli, kun voitettiin ainoina nollatuloksen tehneinä. Jostain syystä mä en päässyt ollenkaan palkintopallille, vaikka sain kaikkien aikojen hienoimman ruusukkeenkin; SERTiruusukkeen. Äiti kävi ne yksin pokkaamassa. Tässä on mun kaikki palkinnot, eli voittoruusuke, sertiruusuke, ilmaislippu seuraaviin kisoihin ja muki:

Ja sitten: huomenna me mennään ekaa kertaa jo sitten niille kakkosluokkalaisten radoille. Arvatkaa onko jännää. Pitäkää peukkuja!!